GTi-Magazine täytti vuonna 2020 pyöreät 20 vuotta, ja juhlavuoden kunniaksi muistelimme menneitä entisten ja nykyisten lehden tekijöiden kanssa. Kaikkien tässä juttusarjassa esiteltävien henkilöiden elämään GTi on jättänyt lähtemättömän jäljen. Tervetuloa aikamatkalle suomalaisen autoharrastamisen syntysijoille.
PIKAFAKTAT
- Nimi: Tomi Eronen
- Ikä: 41
- Paikkakunta: Nurmijärvi
- Mukana lehden tekemisessä: 2002-2008
- Titteli lehdessä: Toimittaja, toimitussihteeri
Artikkeli julkaistu GTi-Magazinen numerossa 05 / 2020.
Olet ollut mukana perustamassa GTi-Magazinea. Mistä ja milloin ajatus uuteen lehteen tuli?
– Olin kaverin kanssa suunnitellut opiskeluaikoina kotimaista alan lehteä lehteä jo 90-luvun puolella, jolloin mallia hommiin ammennettiin saksalaisesta Tuning-Magazinistä ja englantilaisesta Max Powerista. Eihän meillä parikymppisinä kavereina mitään tietämystä lehden kustantamisesta ollut, joten homma kuivui kokoon, kunnes kesällä 2000 luin Veekasista, että Helsinki Media lanseeraa uuden kotimaisen GTi-Magazine-lehden.
Vuotta myöhemmin hain sinne töihin, ja kävin syksyllä 2001 A-mallin Omegalla allekirjoittamassa työsopimuksen. Olin GTi:n ensimmäinen kuukausipalkkainen toimittaja. Siinä vaiheessa talossa oli jo Jarmon lisäksi Robert Ottosson, joka vastasi lehden graafisesta ilmeestä sekä Juha Koski, jonka vastuulla oli toimitussihteerinä juttujen oikoluku ja yleinen avustajien kanssa kommunikointi.
Millaisia tunteita uuden lehden tekemiseen sisältyi?
–Se oli juuri koulusta valmistuneelle unelmahomma, oman harrastuksen parissa isossa talossa. Minähän olin kiertänyt alan tapahtumia jo 5-vuotiaasta lähtien. Ensimmäistä kertaa kävin näyttelyssä 1983 ja Motoparkissa olin isän kanssa katsomassa ensimmäisen kauden kiihdytyskisoja vuonna 1987.
Vuonna 1995 hankin ensimmäisen oman autoni, ’66 Rambler Classic -farmarin, ja vuonna 1996 ensimmäisen tuningauton, 2,8-litraisen ’83 Sierran. Se oli kirkkaankeltainen viistoperä, jossa oli 15” alut, Bilsteinin alustasarja, lasketut ja avarretut kannet sekä virinokka, ja se oli siihen aikaan muka ripeä.
Se oli silloin ajokortin saamisen aikoihin, kun isä toi R-Kioskilta saksalaisen Tuning-lehden, jossa oli kuulemma samannäköisiä autoja kuin minulla. Siitä se tuningbuumi minun kohdallani alkoi.
Sitten tuli kakkoskoppaista GTI-Golfia, Zenderin levikkeillä varustettua E30-Bemaria, matalaa ykkösavo-Golfia ja vaikka mitä – nuo kaikki siis 90-luvun puolella. GTi:ssä ollessa ensimmäinen rakenneltu auto oli keväällä 2002 hankkimani punainen Vento, jossa oli hillityt helmat ja 16” BBS BT -vanteet, ja noihin aikoihin minulla oli myös 21-ikkunainen ’67 VW Sonderbus.
Mikä on mieleenpainunein muistosi GTi:n leivissä?
– Mieleenpainuneimpiin muistoihin kuuluvat ehdottomasti GTi:n 5-vuotisjuhlaratapäivät, joille osallistuttiin toimituksen voimin räppipäissään Salon Hessun Lincoln-limusiinilla. 50 Cent soi ja kaikki oli vähän 2Fast 2Furious. Huikeita kokemuksia olivat myös Lemmetin Hannun ”Rat Blink” Pösön vieminen ajamalla Birminghamin Max Power Liveen, vierailut osatehtaille ja ensimmäinen Las Vegasin SEMA Show -reissu 2007.
Vuonna 2006 minua pyydettiin Viipalekustannukselle tekemään uutta Tuning.fi -lehteä, ja tammikuussa 2008 sitten pitkän pohdinnan jälkeen otin haasteen vastaan. Vuonna 2012 pitkään mielessä kypsynyt ajatus muuttui todeksi, ja perustin uuden jenkkiautolehden nimeltä Amerikan Rauta. Sen päätoimittajana työskentelen edelleen.
Mitä olet saanut Getarin tekemisestä, mitä et mistään muualta voisi ikinä saada?
– Olin tehnyt opiskelujen ohella toimittajan hommia jo ennen GTi:tä, mutta sitä kautta pääsin tutustumaan harrastukseen paljon laajemmalti. Sain elää siellä näköalapaikalla ne tuningin hulluimmat vuodet neonvaloineen, lambo-ovineen ja alumiinisiipineen.
Miten autoharrastaminen on muuttunut 20 vuoden aikana sinun mielestäsi?
– 1990-luvun puolivälissä, kun tulin tuningympyröihin mukaan, nykyaikaista tuningrakentelua edustivat lähinnä FFP-Motorsport ja jotkut autohifikisaajat, ja autohifiympyröissä pyörin itsekin silloin. Ei ollut nelos-Supria tai Skylinejä, eikä Evo-Mitsusta harrasteautona uskaltanut kukaan haaveillakaan. Aftermarket-ilmajousituksia ei ollut olemassa, eikä edes halvempia coilovereita ennen kuin tuohon markkinaan perustettiin KW Automotive. Ei ollut juuri saatavilla edes aitoja GTi-Golfeja, ne, samoin kuin GSi-Kadettitkin, olivat monet syntyneet tekniikanvaihtoina.
Kun The Fast & The Furious tuli, kaikki muuttui. Golfien, Escortien ja Kadettien sijaan porukka alkoi haaveilla JDM-sporteista, joita sitten pikkuhiljaa alkoi tulla Suomeen. Siinä, missä vuonna 1996 200 heppaa oli paljon, ei 2006 400 enää ollut juuri mitään. Nyt kaikilla on tonni.
Alkuun tehtiin matalia ja nopeita autoja, ja monella oli niissä myös iso radio. Sitten kaikkea piti olla enemmän ja suurempaa, ja yhtäkkiä niistä ratakelpoisista autoista oli tullut lähinnä trailerilla kuljetettavia lasikuituleivoksia.
Se ei ollut minun juttuni, olin aina enemmän saksalaisen vanhan tyylin kannattaja. Autot tykkää, kun niillä ajetaan. Hassua kyllä, siihen touhuun haettiin mallia alkuun juuri Saksasta, sitten Englannista ja Ranskasta, ja oikeastaan vasta niiden jälkeen Amerikan mantereelta, mistä meille tuli myös koko JDM-touhu Fast & Furiousin ja Import Tunerin sekä Super Streetin kaltaisten lehtien kautta.
Kerro hieman omasta harrastamisestasi, mitä kaikkea olet puuhannut vuosien aikana autojen parissa?
– Vuosi sitten keväällä American Car Show’n aikaan menehtynyt isäni ei varsinaisesti koskaan ollut autorakentelija, mutta harrasti muuten autoja hyvin monipuolisesti, ja vei minua tapahtumiin jo hyvin pienestä pitäen. Tuning Car Show’ssa ja X-treme Car Show’ssa olen käynyt joka kerta, kun ne on järjestetty.
Tämän vuosituhannen alussa oma lapsuuden unelma toteutui, ja harrastuksesta tuli työ, mutta pikkuhiljaa sen kääntöpuoli alkoi näyttäytyä siten, että kahta harrasteautolehteä aamusta iltaan tehdessä ei enää ollut sitä parasta harrastusta, vaan se oli tosiaan muuttunut työksi, joka vei myös vapaa-ajan. Ei oikein ollut enää tapahtumia, joissa olisi ehtinyt hengailla kavereiden kanssa, vaan aika kului siihen työntekoon.
Kun sitten jäin tekemään vain Amerikan Rautaa, on ollut aikaa harrastella entistä enemmän, nyt amerikkalaista kalustoa, mistä minulla harrastus jo lapsena lähtikin, kun kotona oli jo 80-luvun alussa El Caminoa, Dartia ja Valiantia. Kaikkiaan minulla on autoja ollut varmasti 150, yleisimmät merkit Audi, Chevrolet ja Ford.
Vuonna 2010 ostin pitkään himoitsemani lowrider-aihion, tummansinisen ja nuhruisen ’81 Oldsmobile Cutlass Supremen, josta vuosien varrella jalostui violetti ihan oikea lowrider flake-maalauksineen kaikkineen. Sen rinnalle valmistui viime kesäksi 455-koneella varustettu ’68 Pontiac Firebird ja isältä jäi perheessä pitkään ollut ’61 Ford Fairlane 500, joka rakennettiin nykyiseen kuntoonsa muistaakseni vuoden 2014 American Car Show’hun.
Ylipäätään minulle autoissa keskeistä on niiden kustomointi ja muuttaminen oman näköisiksi. Uusia autoja kaikki saavat kaupasta, autossa pitää näkyä rakentajan oma tyyli. Terapiaprojekteina tässä itselle jääneiden autojen ohessa on valmistunut esimerkiksi useampi matala Chevy Squarebody pickup, yksi El Camino SS ja yksi 70-luvun henkeen rakennettu Chevy Boogie Van. Tällä hetkellä työn alla on ’87 Thunderbird, jota rakennetaan nykytyyliin tuoreemmalle 4.6 litran Modular-tekniikalle.
Mitä odotat tulevaisuudelta autojen parissa?
– Eiköhän suunta entistä laadukkaammin rakennettuihin laitteisiin jatku Suomessakin. On jo vuosien ajan ollut vahvasti nähtävissä se, että yhä enemmän autoja teetetään erikoispajoissa, ja erikoisosaamista edellyttävät osa-alueet, kuten laajemmat peltityöt ja maalaukset ja annetaan niiden tehtäväksi, jotka osaavat ne oikeasti hyvin.
Siihen on vaikuttanut paljon sekin, että rakentelutiloista on tullut monissa paikoissa niin kalliita, että ei enää aina tule edes halvemmaksi yrittää tehdä kaikkea itse – ja harva siihen oikeasti pystyykään.
Jos autoja ei olisi keksitty, mitä tekisit elämässäsi?
– Tämä on hyvä kysymys. Soittaisin varmaan kitaraa. Niitäkin on kertynyt tuohon useampia, kun tuntuu tuo rojun kerääminen olevan vähän verissä. Tärkeimmät niistä on ’83 Fenderin jenkki-Telecaster, elektroakustinen ’16 Fender Malibu ja puoliakustinen Gretschin G5420TG 135th Anniversary.
Jos voittaisin lotossa, perustaisin ehkä kitarakaupan, jossa keskeisempää olisi se soittelu ja hengailu, eikä niinkään se kaupallinen toiminta – siellä voisi vaikka juoda päivät kahvia ja chillailla.
Muista seurata GTi-Magazinea myös somessa!
- Facebook: https://www.facebook.com/GTiMagazine/
- Instagram: https://www.instagram.com/gtimagazine/
